Eräälle
fiftarihenkiselle Facebook-sivustolle oli linkitetty vintagehenkisen
naisen kirjoittama mummojen ja pappojen pitkiä avioliittoja ylistävä
ja kaihoista blogipostaus. Hänen kynäilyjensä mukaan ennen
rakastettiin paljon enemmän kuin nykyään, koska ennen ei oltu heti
eroamassa – jos edes erottiin. Ja katinkontit. Avioelämä ei ollut
esimerkiksi 60-luvulla yhtään sen rakkaudentäyteiteisempää kuin
nytkään, vaan avioliiton onnellisuus oli tapauskohtausta – niin
kuin on ollut niin kauan kun ihmiset ovat solmineet avioliittoja.
Kommentoin sitten
”Vintagenaisen” tekstiä. Nostin esille ettei mummojen osa
aviovaimona ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vaimot olivat ennen
tyylikkäämpiä, mutta muuten maailmanmeno on nyt paremmin vaimojen
kannalta, sillä on muitakin tapoja olla puoliso kuin passaamalla
ukkoa nyrkin ja hellan välissä kotiäitinä. Mahdollista on
etteivät kaikki mummot osanneet ylipäätään haaveilla paremmasta
kohtalosta kuin piian, lastenhoitajan ja sängynlämmittäjän
yhdistelmän osasta. Vaikka köyhällä työläisperheellä olisi
ollut ennestään liikaa suita ruokittavana emännän huomatessa
olevansa jälleen raskaana, abortti oli vaikea saada 1960-luvulla.
Keskiluokkaisella naisella oli siihen epäreilusti paremmat
mahdollisuudet vedoten sosiaalisiin syihin. ”Onnellisessa”
avioliitossa ei voinut tapahtua raiskausta. (Vasta vuonna 1994
avioliitossa sattuneesta raiskauksesta tuli laissa tuomittava teko,
enkä voi käsittää miten tuollainen vääryys sai jatkua noin
kauan!)
Ennen ei tohdittu
erota usein, vaikka koko avioelämä olisi ollut pelkkää paskaa;
suhteissa esiintyi jo silloin samoja ongelmia kuin nykyajan pareilla.
Kun nyt oltiin menty vihille Jumalan kasvojen edessä… Yläkerrasta
voitaisiin katsoa pahalla eroamista… Mitä sukulaisetkin sanoisivat
eroamisesta? Rahat olivat täysin yhteiset, joten se joka päätti
lähteä tiehensä, jäi pennittömäksi. Usein lapsuudenkotiinkaan
ei ollut enää tervetullut häntä koipien välissä.
Juuri nämä kaksi
syytä pitivät useammin isovanhempamme yhdessä kuin rakkaus, ”se
niin ihmeellinen rakkaus”. Tuhahdan sille että parisuhde nähdään
saavutuksena ja rakkaustarina vaan siksi, että siinä on oltu niin
kauan. Lyhyiksi jäävät suhteet eivät kerro huonoista
ihmissuhdetaidoista tai että jompikumpi osapuoli on kusipää
suhteessa. Molemmat voivat toimia paremmin yksilöinä kuin parina,
siispä he jatkavat matkaa omia teitään ja piste! Tietysti
”Vintagenainen” oli siinä oikeassa, ettei suhteessa pidä
sentään heti luovuttaa vastoinkäymisten takia. Mutta mistäpä me
voimme tietää, vaikka jotkut parit olisivat jo tehneet suhteensa
eteen ihan kaiken päätyessään eroamiseen? On omasta itsestään
välittämistä lähteä suhteessa, jossa itsellä ei ole hyvä olla
– huolimatta ”Nykyään erotaan liian helposti.” -moitteiden
mahdollisuudesta.
Kaikki eivät löydä
pitkää eli vuosikymmeniä tai loppuiän kestävää onnellista
parisuhdetta eikä heidän edes tarvitse. Kenenkään ei pitäisi
myöskään huokailla mitä vikaa mussa on, kun ei vaan löydy miestä
tai naista jonka kanssa vanheta yhdessä. Sinkkuna tai korkeintaan
kuudesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen kestävissä parisuhteissa
on ainakin onnellisempi/ tyytyväisempi elämäntilanteeseensa kuin
vuosikausia kestävässä huonossa parisuhteessa.