Aikoja sitten eräs
miestuttava ehdotti kiertoilmaisuin minulle seksin harrastamista.
Vastasin ettemme tule harrastamaan ikinä seksiä hänen kanssaan.
Minulle langetettiin itsekeskeisen tuomio. Nykyajan valtakulttuurin
nainenko on itsekeskeinen tiedostaessaan että hänellä on
tärkeämpää tekemistä kuin puutettaan määkivien pukkien
oikkujen täyttäminen? Tekeekö itsensä arvomainen, omien toiveiden
kunnioittaminen ja omista seksuaalisissa arvoissa pitäminen
itsekeskeiseksi lehmäksi? Meillä naisilla on aina ollut oikeus
sanoa ”EI!”, mutta olemme antaneet kohdella itseämme kuin toisen
luokan kansalaisina 20-vuosisadalle asti.
Jotkut naivat
kaikkea mikä liikkuu, jotkut edellyttävät vähintään
petiseuransa ulkonäön menettelevän – myös selvinpäin. Yhden
yön juttuihin minulla ei ole kuin satunnaista kiinnostusta, jollei
kyseessä ole viehättävä, ihastuttava ja haluttava herra pitkän
matkan päässä kotikonnuiltani Kotkasta Pitäytyköön muut ihmiset
vapaastu parisuhdeseksissä, harrastakoon yhden yön juttuja tai
kaikkea näiden väliltä. Suvaitsevassa asennoitumisessani en silti
tajua että lähdetään baarista täysin tuntemattoman matkaan
naimaan. Tuollainen touhu on ”aika” varomatonta ja vastuutonta
samalla lailla kuin ensitreffien järjestäminen nettituttavuuden
kanssa jommankumman kotona. Viisaampi olisi mennä kahville/drinkille
selvin päin pokauksensa kanssa, ennen sänkyyn suuntaamista, niin
säästyttäisiin pahan morkkiksen mahdollisuudelta ja saatettaisiin
saada selville pintapuoliset olennaisuudet baarista tai
seuranhakupalstalta löydetystä uudesta tuttavuudesta.
En hotki häälehtiä
unelmoiden kalliiksi tulevista prinsessahäistä kermakakkumekossa –
saati minkäänlaisista häistä. Naimisiinmeno edustaa minulle
muinaistradiotiota, joka muistuttaa ettei naisella ollut ennenwanhaan
mainittavasti uramahdollisuuksia: avioliiton solminen hemmetin
neitsyenä, vanhanapiikana sukulaisten taloudenhoitajana, luostarissa
ikuisen siveyden papittarena, piikomassa, käsityöläisenä kuten
ompelijana tai myymässä ruumistaan, kunnes nainen oli liian
rupsahtanut kelpaamaan muutamasta killingistä edes kurjalle
juopporetkulle. Nainen saavutti tärkeimmän uransa eli aviosäätyyn
astumisen ainoastaan lakastuakseen lapsivuoteissa pahimmillaan
puolentoista vuoden välein. Aviomiehen nimen jatkumisen kannalta
niin kovin tärkeä synnytyskoneen pesti alkoi siten että nuori
neitsytvaimo oli lähes tietämätön mitä aviovuoteessa tapahtuu
hääyönä. Äiti tai sukulaisnaiset neuvoivat vain alistumaan herra
aviomiehen tahtoon, kun tämä halusi käyttää aviollisia
oikeuksiaan kamarin puolella.
Lapsia en tahdo –
en ole ikinä tahtonut. Kukaan ei ole velvollinen kertomaan miksei
halua lapsia, mutta haluan kuitenkin kertoa miksi en halua tulla
äidiksi. Vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsemisen ensimmäinen syy
ei ole että saa raahata minun mielestäni aivan järkyttävän rumaa
raskauspötsiä about yhdeksän kuukautta tai että voi olla
olevinaan kova työ saada kroppa takaisin tikkiin. Mammallani oli
hitto neljä lasta eikä hänen tarvinnut nähdä yhtään vaivaa
karistaakseen raskausläskit. En pidä pikkulapsista sitten yhtään,
en etenkään vauvoista. Siskoillani on lapsia, joten tietysti heitä
nähdessäni tulee vietettyä aikaa heidän lastensa kanssa, mutta se
ei ole minulle suuri koettelemus noin pieninä annoksina. Minua ei
huvittaisi vaihtaa päivääkään iänikuisia vaippoja, olla
pyyhkimässä tarhaikäisten takapuolia koska eiväthän ne edes osaa
edes sitä itse, pestä vuodevaatteita joihin lapsonen on kussut
unissaan saati siivota lapsen sotkuja sen sotkiessa sitä mukaan kun
olen saanut siivottua. Kaikkein pahinta vanhemmuudessa on että lapsi
on osoittautunut aikuisena täydeksi pettymykseksi, joka on tuonut
pelkkää murhetta kaikesta sen eteen nähdystä vaivasta huolimatta.
Tunnen erään naisen, joka oli välittävä ja hellä äiti
pojalleen ja silti nuorestamiehestä tuli narkkari. On loistavaa että
ehkäisymenetelmät ja sterilisaatio järjestävät lapsettoman
elämän, meille jotka emme halua kokea äitiyttä osana naisena
elämistä. Lapsienkin kannalta on etu, ettei jälkikasvua synny
sellaisille epä-äidillisille naisille kuin Elämänmenon Eila.
Avoliitto. Sekin on
väärä kattaus minulle, erakkoluonteelle. Kaipasin
lapsuudenkodissani aina ihmisettömänä vastaanottavaa kotia. Kotia,
jossa kaikki on laitettu minun makuni mukaisesti vastaamaan omia
käyttötarpeitani ja esteettisiä mieltymyksiä. Yhteisessä kodissa
tehdään sisustuskompromisseja tai viitanaan epätasapuolisesti
kintaalla toisen sisustustoiveille. Minun on kiva herätä yksin
uuteen päivään, niin huonoihin kuin hyviin päiviin.
Seksi ei ole minusta
hyvää jonkun miehen kanssa, joka on vain ihan menettelevän
näköinen, asiallinen, täysijärkinen, sopivan ikäinen. Tietenkään
en voisi antaa rumanpuoleisen ja ylipainoisen hyypiön koskea
itseeni, niinpä miehen on oltava puoleensavetävä näky. Minun
pitää tuntea halua ja jonkinlaista ihastusta miestä kohtaan, jotta
seksi olisi nooh nautinnollista. Siispä minun kannaltani paras
ratkaisu olisi seurustelusuhde ilman ylimääräisiä koukeroita
kuten teennäisiä perhejuhlia miehen käsipuolessa. En haaveile
Siitä Oikeasta elämäni rakkaudesta, vaan mieluiten minulla olisi
useita seurustelusuhteita, mutta lienee helpompaa löytää yksi
ihana mies rakastajaksi kuin monta ihanuutta. Miehellä voisi olla
silloin tällöin yhden yönjuttuja. En pahastuisi alkuunkaan…
Rehellisesti ottaen minulla on fantasia, jossa katselisin
rakastajaani sängyssä jonkun toisen naisenpuolen kanssa. Minä taas
en haluaisi maata kuin rakastajani kanssa. Tällainen avoin suhde ole
kauppaopiston aikaisen opettajani mielestä mikään suhde. But so?
xD Kiertäisikö kiintymys ja toisen arvostaminen muka avoimet
suhteet kaukaa, opettajasetä, mikäli suhteen molemmat osapuolet
ovat laatineet suhteelle yhteiset pelisäännöt, joista pidetään
aina kiinni? Tietääkö oppilaansa pintapuolisesti tunteva opettaja
oikean tien oppilaansa onneen? Ja tekeekö suhteen luokitus siitä
vähemmän hyvän?
Jean-Honoré Fragonardin Salainen tapaaminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti